"Lasimestarin" kuolemasta on nyt hyvinkin jo kaksi vuosisataa aikaa, mutta nuorena poikana (olin tuolloin näet hyvin nuori) ehdin tutustua häneen sangen hyvin, vieläpä ajalle miltei sopimattomalla tavalla -- sillä vastoin tavanomaista kuvitelmaa, tuo kuuluisa "lasimestari" ei suinkaan ollut kehossaan mies vaan kokolailla naispuolinen, erittäinkin aistillinen ja useimpien arvostelussa sangen kaunis. Nuorukaisten seurassa hän oli suorastaan avulias. Mikään välillämme ei siis ollut sattumaa, vielä vähemmän minun ansiotani - en tahdo väittää sellaista - kuin hänen ylitsevuotavaa tahtoaan, innokkuuttaan, mutta enpä minäkään näistä palveluksista tahtonut kieltäytyä, päinvastoin. Otin niistä osani, kaiken minkä sain (eikä se ollutkaan aivan vähäinen määrä) -- en vain vailla tunnontuskaa, ei, vaan jokaisesta aistia hivelevästä hetkestä pohjaan saakka nautiskellen. Nimittäisin sitä kernaasti rakkaudeksi, mutta on tunnustettava, ettei välillämme ollut mitään, mitä voisi kutsua henkiseksi siteeksi -- yksinomaan ruumiin halu, suoranainen pakko toi meidät yhä uudelleen yhteen.

Tätä satunnaista yhteiseloa vietimme, mikäli muistan oikein, kolme - neljä vuotta -- aina "lasimestarin" äkilliseen ja odottamattomaan kuolemaan saakka (hän oli kuollessaan vielä nuori nainen). Voin sanoa, että hevosvaljakolla oli jotakin tekemistä kuoleman kanssa, mutta enempää en tahdo asiasta puhua. Tarkoitukseni alunpitäenkään ei näet ollut puhua suhteestani "lasimestariin" tai hänen yllättävästä ruumiillisesta poismenostaan vaan jostain aivan muusta, puhtaasti henkislaatuisesta aiheesta. Jälkimmäinen huomio tosin pohjustaa varsinaista ajatusta siinä suhteessa, että kun "lasimestarin" ruumista sitten tutkittiin, tutkittiin myös (mutta ei sittenkään ensimmäiseksi!) hänen päällänsä olleita vaatteita -- sillä hän suinkaan ei kuollut alasti vaan hyvin puettuna. Tällöin pantiin merkille hänen viittansa sisätaskussa määrätty lehtiö, joka sittemmin on hävinnyt, mutta joka todistajien mukaan (ja tähän joukkoon laskettiin joidenkin asianhaarojen vuoksi myös minut) piti sisällään laskemattoman määrän pieniä, mietelmän tapaisia merkintöjä. "Lasimestarissa" eli siis sittenkin henkinen olento! (Tarvittiin kuitenkin käsialatutkimuksen epäilyksetön näyttö useimpien vakuuttamiseksi tekstin lähteestä.) Tämä seikka järkytti monia paikkakunnan nuorukaisia enemmän kuin nuoren naisen poismeno. Voin sanoa, että se järkytti itseänikin syvästi -- haaveilin tuolloin näet jonkinlaisesta kirjallisesta hankkeesta, parhaimminkin tutkielmasta, jonka tuli muotoutua henkisyyteni (kuvitteellisen, myönnän!) ilmaisuksi, ja kääntää maailmassa jotakin tunnustettua seikkaa toiseen asentoon. Ja katsos vain, tuossa kalpea Ruumis oli ennen kalpenemistaan ehtinyt johonkin, mihin vain yksin Hengen piti pystyä!

Sillä toki oli niitä jotka lukivat tuota lehtiötä -- se oli esillä ensin nimismiehen kamarilla -- ja sittemmin siitä kiersi joukko -- enemmän tai vähemmän täsmällisiä -- kopioita paikkakunnalla -- ja tiettävästi viimein paikkakunnan ulkopuolellakin.
Sattumaa se ei ollut, sillä nämä "mietelmän tapaiset merkinnät" osoittautuivat sangen hyvin muotoilluiksi, valmiiksi kokoelmaksi ajatelmia, jotka koskettivat jollain tapaa miltei kaikkia pienenkin järjen ja tunnon omistavia lukijoita -- ja kuulijoita, joita lopulta oli lukijoita enemmän. (Kokoelmaa luettiin erinnäisissä yhteistapahtumissa, niin että luentaa taitamattomat -- ja sitä paitsi lapsetkin -- saivat kuulla, mitä merkillisiä aatoksia saattoi ihmisen mieleen yllättäen -- ja oma uskoni on yhä: täysin selittämättä -- juolahtaa.)

[Tästä aiheesta kertominen tekee minut ikään kuin janoiseksi, mutta varsinaista janoa tämä ei voi olla, sillä mikään neste ei näytä sitä tyydyttävän. Pääsenkö tämän tarinan päähän, siitä en voi sanoa, mutta jotakin keskeistä on vielä mielessäni sanomatta.]