Seisoin arkun vierellä, kun saattoväki pysähtyi
erään kirkon edustalle. Olin mukana tässä
kulkueessa, olimme matkalla hautuumaalle - mutta
nyt matkamme oli tuntemattomasta syystä
pysähtynyt. Seisoimme paikallamme kauan, hyvin
kauan, minusta tuntui, ja minut valtasi
kärsimättömyys. Huudahdin: "Mitä me odotamme?
Ruumishan on TÄSSÄ!" Väristys kävi läpi
saattoväen, joka oli seissyt hiljaa, ja tunsin
ympärilläni närkästystä, jota yksin jokin
tälle hetkelle myönnetty arvo, jota en voinut
tuntea enkä käsittää, saattoi hillitä.
Tämän hillityn pahantunteen läpi joku puhui
minulle: "Odotamme hautajaisväkeä!" - "Siis
saattoväkeä", ajattelin, mutta en voinut
ymmärtää. Miksi tässä? Oliko joku siis jäänyt
pois kulkueestamme? Mutta kysymykseni herättämä
pahennus lainehti yhä ympärilläni, sitä en
voinut kieltää. Yhtäkkiä kirkon ovet
avautuivat ja ihmisiä alkoi astua ulos. "Kas
vain, tässä siis on vainajan Todellinen
Saattoväki!" Ja ikään kuin vastauksena
rikkomukseeni, typeryyteeni, ikään kuin sen
voisi vielä tällä tavoin sovittaa, ihmiset
lankesivat polvilleen kirkosta saapuvan väen
edessä. "Ei sentään tällaista!", ajattelin - ja
saatoin huomata, etteivät kaikkien ihmisten
tunteet tässä asiassa olleetkaan rikkumattomia,
joukossa oli monia, jotka epäröivät,
polvistuivat ensin ja nousivat sitten,
epävarmasti, hämmentyneenä. "Jopa vain, mitä
narrimaisuutta!", ajattelin.

Näin sai alkunsa Tilaisuus.