Teemme lauseesta riidan.
Taivas on harmaa, lumi nuoskaa,
kävelemme alas Hesperian katua
ja etsimme kuvaa.
Sumu on laskeutunut. Kaikki on valkeaa
tai mustaa, puut eivät näytä miltään.
Istunko kivelle?
Kun laitan kynän suuhuni, sanot,
että mieleni tekee taas tupakkaa.
Missä minä olinkaan, kun nainen sanoi,
ettei reikää ole ja etten ole ensimmäinen,
joka etsii? Tietä myöten
on minun käveltävä, varikset vaakkuvat,
pisaroita putoilee paperilleni. Edes
ja takaisin. (Mustanpuhuva sankari, sanot.)
Hautausmaan portilla pyydät minua
näyttämään elävältä. ”Etteivät sekoittaisi.”
(Sinä hassu tyttö!)

Jänis on kiven takana piilossa,
kun tulen kohti, se säntää tiehensä.
Kiveäkö se täältä etsii, kuten me?
Piiloudummeko mekin muistomerkkeihin?

Hän sanoo, että heittäytyisin maahan -- tekisin enkeleitä.

Muistan: Unessa minulle tehtiin arkku, se
oli kellertävää puuta ja kapea,
se oli tuotu sovitettavaksi, ja minua jännitti
kuin räätälillä uutta pukua sovittaessa.
Leikin ajatuksella itsestäni arkussa niin kauan,
etten koskaan päässyt arkkuun asti,
mutta läpi koko unen minut täytti suuri hämmästys
ja ilo siitä, että olin saanut tämän arkun, ja
että kaikista omistamistani esineistä
tämä oli lopultakin se, jota todella tarvitsin.

Näinkö asia todella on?

Sinä piruntytär:
Onko minun surtava tätäkin vainajaa, jotta saisit kuvasi?
-- Ajattelin, että vainajat ovat mullassa,
jotta eivät ikävöisi.
Mullan paino kasvoilla vie ikävän pois.

Mutta tämä ilma – silläkin on painonsa,
ja se painaa meitä, jotka elämme.

-- Kenkäni alkavat kastua – tämä märkä lumi:

Seisot ruovikossa hajareisin,
takamuksesi kohoilee minua kohti,
alan jo himoita sinua. Voinko riisua
sinut tässä? Minä, ruumiisi orja.
Gug mal, sanot, laita lehtiösi jo pois.
(En tahdo.) Naidaan jossain muualla.

Täällä...
olen kuin Corto Maltese,
tolkuton ja rannalle heitetty
rakkauden merenkävijä.
Kun käärin tupakkaani --
varpuset pitävät seuraa pensaikossa.