Kommentoin eräästä blogimerkinnästä (ei omastani) muotoutuneen keskustelun aihetta seuraavasti:

"Tiedän tapauksen, jossa nuoren miehen identiteetti -- 'kokemus itsestä' -- oli siinä määrin integroitunut hänen rakastettunsa syvään eettis-uskonnolliseen persoonallisuuteen (ts. siihen, mitä hän piti tällaisena), että lopulta (vuosien jälkeen) hylätyksi tultuaan hän kadotti kokonaan tämän tunteen 'itsestä', minuudestaan.

Tapahtuma muutti perustavasti tämän ihmisen sosiaalisen elämän muotoja ja erityisesti hänen odotuksiaan 'omasta' tulevaisuudestaan (hän kadotti kaikki tämänkaltaiset odotukset). Vuosien jälkeen, tämän tiedän, hän elää yhä vailla tätä tunnetta, kokemusta 'itsestä', ja pikemminkin kuin saavuttaa kadottamansa takaisin, hän on sittemmin muotoillut elämäänsä määrätietoisemmin uudelleen näiden -- verrattaen erityislaatuisten -- ehtojen mukaan.

Tätä voisi kutsua _sopeutumiseksi_ depersoonalliseen olemassaoloon (kuten psykiatria tilaa nimittää), ellei yhtä aikaa olisi selvää, ettei tämän ihmisen elämänsuunta, hänen toimintansa ja aikomuksensa aina patopsyykkisiin arvostelmaperusteisiin saakka, olisi aikaa myöden käynyt sangen arvaamattomaksi -- hänen lähimmäistensä lisäksi, voisi sanoa -- erityisesti hänelle itselleen.

(Ennen tätä tapahtumaa -- läheisen tuttavuuteni vuoksi voin sanoa tämän ilman epäilystä -- tämän ihmisen 'kokemus itsestä', kuten myös hänen _luottamuksensa_ tähän 'itseen' olivat korostuneen voimakkaat.)"

-

Tänään kuulin kommentissa puhutun henkilön isältä -- heidän vast'ikää käymänsä vakavan ja ehdotonluonteisen keskustelun päätteeksi -- edellisen todenneen jälkimäisen käsityksiä vastaan, ettei maailmassa (ja erityisesti ei hänen maailmassaan) ole asioiden perusteluita, on vain tekoja ja tekojen seurauksia. Yhdet seuraukset miellyttävät häntä, toiset eivät miellytä, -- siinä kaikki sanottu tästä asiasta. Tämän isä oli ilmaissut olevan "järjetöntä" (sävyyn, joka yhtä aikaa on sekä varma asiastaan että hämmentynyt itsestäänselvyyden painokkaasta ja vakavasta kieltämisestä) ja lisännyt saaneensa "aivan toisenlaisen kasvatuksen tässä asiassa". Mies oli vastannut saaneensa "ensin [isänsä] kautta yhtäläisen kasvatuksen", mutta sittemmin omaksuneensa "ajattelutavan, joka siihen nähden on -- kuten [isän on] täytynyt huomata -- hyvin erilainen."

Tiedän, että keskustelu oli syntynyt jostain "omistamista" ja "lupauksen pitämistä" koskevista huomatuksista, ja että se oli siis määrätyllä tavalla ennalta rajattu -- tämä seikka on otettava huomioon miehen toteamusten tulkinnassa. Hänen "maailmansa" tässä yhteydessä ei kenties kosketa kaikkia hänen elämänyhteyksiään, mutta otaksuttavasti kuitenkin hyvin monia, mahdollisesti vieläpä läpikäyvästi joidenkin hänen elämänsä käytäntöjen muodostamaa kokonaisuutta. Tässä suhteessa miehen toteamus olisi yhä sangen epätavanomainen eikä se sitä paitsi ilmaisisi lainkaan yhteismitallista suhdetta tähän yhteiskuntarakenteeseen nähden. Suomalainen yhteiskunta tosin on leimallisesti 'asioiden perusteluun', spekulaatioon ja niiden 'järjellistämiseen' perustuva rakenne, ei tosin, sanokaamme, saksalaisessa, itsetietoisessa suhteessa, mutta kylläkin luonnostaan vähätietoisempana käytäntönä, jonka aikaansaama vaikutus on verrattaen suuri ja erehtymättä syvälle kulttuurimme sisärakenteisiin ulottuva. Niinpä miehen toteamus voi hyvinkin kuvata vastareaktiota hänen ympäristönsä vaikuttimiin, jotka nimenomaan suomalainen elämän- ja ajatusmuoto on lävistänyt -- uskon, että tämä olettamus on oikea, mutta ei vielä kuvaa toteamuksen syntyperusteita tyhjentävästi.

Kysymykseen muista mahdollisista syntyperusteista sekä niiden yhteydestä 'minuuden kokemuksen' kadottamiseen palaan hieman myöhemmin. Miehen esittämä näkökanta on siinä määrin erikoislaatuinen, että sen mahdollinen yhteys kliiniseen depersonalisaatioon, jos se voitaisiin selvästi osoittaa, olisi lääketieteellisesti kiinnostava havainto.