Otaksumme, että metafysiikka pyrkimyksenä etsii suhdetta 'vääjäämättömään', ja että se ilmaisee tämän suhteen 'esittämällä' vääjäämättömän. Toisin sanoen, että metafysiikka pyrkimyksenä saa nimenomaisen ilmaisunsa vääjäämättömän määrityksessä. (Metafysiikan etsimästä vääjäämättömyydestä voisi puhua myös ajattomana vääjäämättömyytenä tai välttämättömyytenä.) Metafysiikan 'yleensä ottaen' käsitämme yksinkertaiseksi 'kiinnittyneisyydeksi vääjäämättömään', jota joko on tai ei ole tematisoitu pyrkimykseksi.

-

Että ’vääjäämätön’ on metafysiikan kysymyksen vastaus, on tosin tässä otaksuttu ilman perustelua eikä tällaista perustelua tässä koeteta etsiäkään: tehtävän laatu on näet metafysiikan itsensä asettama, sen itsensä määrittelemä. Tätä määritystä emme nimenomaan tahdo vahvistaa, mutta emme myöskään kumota – ja mikäli ajattelumme tehtävää nyt kysytään (ja sitä toki usein kysytään), se on nimenomaisesti metafysiikan luonteen ja tehtävän uudelleentulkinnassa. Tämän tulkinnan tarpeellisuus tosin käy ilmi vasta tuonnempana, kun kysymme tekstin mahdollisuutta 'astua' metafysiikan 'ulkopuolelle'. Sitä ennen tulemme toistamaan kysymyksen metafysiikan luonteesta vain luodaksemme itse tehtävälle jonkinlaisen taustakuvan, horisontin.

-

Metafysiikan esittämiä määrityksiä voi useissa - joskaan ei kaikissa tapauksissa kutsua "peruslaeiksi", "prinsiipeiksi", ja kutakin peruslakia vastaavat yleensä ottaen jotkin peruskäsitteet. (Vertaa tätä esimerkiksi siihen, miten käsitteet "substanssi", "materia" ja "idea" ovat tulleet osaksi ajattelun historiaa.) Sen sijaan "peruslakien" olemassaolo ei määrittele metafysiikkaa vääjäämättömän määrityksenä, siis pyrkimyksenä, ja yhtä vähän se tekee sen siellä, missä kyse on metafysiikasta yleensä ottaen, yksinkertaisena kiinnittyneisyytenä vääjäämättömyyteen.

Metafysiikka ilmiönä pakenee meiltä myös siellä, missä sen käsitetään merkitsevän yksinomaan uutta tapaa käyttää kuvailevaa kieltä - enemmän tai vähemmän vanhojen tapojen vastaisesti. Tämä tosin on yksi mahdollinen näkökulma metafysiikkaan, ja merkkejä tästä tulkinnasta voimme lukea eräiden ajattelijoiden teksteistä. Tämä tulkinta metafysiikasta on luonteensa mukaisesti yhteydessä tapauksiin, jossa sanan käytöstä tulee filosofinen ongelma. Metafysiikkaa pyrkimyksenä emme kuitenkaan voi palauttaa filosofisiin ongelmiin. - Sillä näet on tehtävä, jossa se voi joko onnistua tai epäonnistua, ja vain jälkimmäisessä tapauksessa voimme puhua metafysiikasta 'ongelmana'. Tähän palaamme vielä tuonnempana.

Samassa yhteydessä käy selväksi, miksi metafysiikkaa pyrkimyksenä ei voi käsittää yksinomaan käytännöksi vailla 'sanktiojärjestelmää', s.o. muodoksi, joka sulkee itsensä muiden muotojen ulkopuolelle. (Tämän käsityksen ilmauksia ovat esimerkiksi väitteet metafysiikasta "verifioimattomana/ falsifioimattomana" käytäntönä.)

-

Metafysiikka - näin otaksumme - on kiinnittyneisyyttä ajattomaan vääjäämättömyyteen. Kiinnittyneisyys itse sitä vastoin on ajallista, sillä se on osa käytäntöä, jossa ajaton vääjäämättömyys tematisoidaan. Käytännöt, niin kuin niistä tässä puhumme, taas ovat osa ihmiselämää, ja näin ajatus metafysiikasta ihmiselämän piirteenä nousee etualalle. Tässä hahmotuksessa voimme etsiä uutta ilmaisua 'metafysiikalle kiinnittyneisyytenä'.

Kiinnittyneisyys ihmiselämän piirteenä, nimenomaan sellaisena, josta ihmisellä on valta ratkaista, on sitoutuneisuutta. Metafysiikassa - kiinnittyneisyytenä 'vääjäämättömään' - tästä sitoutuneisuudesta tulee luonteenmukaisesti ehdotonta. ('Vääjäämätön' näet merkitsee ilmiötä tai asiaintilaa, joka tapahtuu tai on olemassa ilman ehtoja.) Toisaalta otaksuimme, että metafysiikka pyrkimyksenä ilmaisee suhteensa vääjäämättömään 'esittämällä vääjäämättömän'. Näin metafysiikasta pyrkimyksenä tulee ehdotonta sitoutuneisuutta esittämisen muotoon. Sama voidaan toki sanoa metafysiikasta yleensäkin ottaen, sillä ero on yksinomaan siinä, onko kiinnittyneisyyttä tematisoitu vai ei.

Jos, kuten oletamme, on mahdollista määritellä metafysiikka ehdottomaksi sitoutuneisuudeksi esittämisen muotoon, itse esittämisen luonnetta koskevaan kysymykseen ei ole vielä vastattu. Oletamme, että 'esittämisellä' tarkoitetaan tässä kuvaamista, ja siten metafysiikan sitoutuneisuudesta tulee sitoutuneisuutta 'kuvaamismuotoon'. Ehdoton sitoutuminen kuvaamismuotoon - tämä taas merkitsee: luovuttamatonta uskoa 'viimeiseen kuvaan', s.o. kuvaan, jonka kuvaamismuodon lainalaisuudet ovat kiinnittäneet, ja jota tämän muodon sisällä ei voida korvata toisella.

Tätä määritelmää ehdotamme metafysiikalle.

-

Jos otaksumme, että pyrkimyksestä astua metafysiikan ulkopuolelle tulisi nimenomainen tehtävämme - millaisen ilmaisun tämä pyrkimys tulisi saamaan? Tai olettaen, että tekstin olisi ilmaistava tämä pyrkimys - kuinka tällainen teksti tulisi kirjoittaa?

Suhteemme kuvaamismuotoon tulisi toki määritellä uudelleen. Tätä ei kuitenkaan voida tehdä yksin kuvaamismuodon ehdoilla, sillä näin tulisimme vain korvaamaan yhden kuvan toisella ja asettaisimme yhden metafysiikan tilalle toisen. Askelta ulos metafysiikasta ei voi käsittää siirtymäksi yhdestä kuvailun käsitteistöstä toiseen vaikka tämä voi toki seurata tämän askelen mukana.

'Vääjäämätön' saa tässä askelessa uuden mielen, samoin 'vääjäämättömän määritys'. Siinä, missä metafysiikka 'esitti' ('määritti') vääjäämättömän, meidän olisi sanottava, se loi siirtymän mahdollisuuksia asia- ja ilmiöyhteyksien välille.

Metafysiikalla pyrkimyksenä näet oli toki sanktiojärjestelmänsä: 'näköalattomuus'.

Juuri näköalat ovat siirtymän mahdollisuuksia, ja metafysiikasta kiinni pitäminen siten näistä mahdollisuuksista kiinni pitämistä. Metafysiikasta luopuminen ei kuitenkaan merkitse näistä mahdollisuuksista luopumista.

Jos voimme puhua metafysiikan epämetafyysisestä 'tulkinnasta', tämä merkitsisi lähinnä metafysiikasta luopumista ilman metafysiikan luomista näköaloista luopumista.

Emme luovu käsitteistöstä, mutta luovumme kylläkin uskosta käsitteistöjen luovuttamattomuuteen yleensä. (Metafyysistä oli suhtautumisemme kielen luomiin kuviin.)

Siten tekstin, joka olematta metafysiikkaa täyttää metafysiikalle asetetun tehtävän, tulisi ilmaista tämän luopumisen mahdollisuus.

-

Mitä sitten merkitsee: luopua käsitteistöstä? (Teksti voi ilmaista luopumisen mahdollisuuden vain, jos se tuntee tämän luopumisen luonteen.)

Jostakin käsitteistöstä luopuminen on toki joistakin elämän mahdollisuuksista luopumista. 'Mahdollisuuksien avaruuteni' kapenee - ja kenties myös kasvaa jossain suhteessa. Mutta vastaus kysymykseen luopumisesta yhdeltä kannalta ei ole sama kuin toiselta kannalta. Voisimme näet yhtä hyvin kysyä: millä tavoin kieli palvelee ihmiselämää? Ja vastaus olisi: hyvin monin tavoin.

Metafysiikan kannalta kysymys tosin olisi - 'millä tavoin kuva palvelee ihmiselämää?', ja tässä suhteessa vastaamisen tehtävä on selvemmin rajattu. Sen ala on kuitenkin yhä hyvin laaja.

Itse asiassa vasta tästä vastauksesta voisi tulla tie ulos metafysiikasta - siinä, missä kaikki tähän asti sanomamme on vain osoittanut kohti jyrkännettä, jonka alta sen, mikä ei ole metafysiikkaa, voisi löytää - edellyttäen, että ensiksi pääsisimme sinne.

Tätä tietä ei kuitenkaan tässä ryhdytä rakentamaan.

-

Sanoimme: "vasta tästä vastauksesta voisi tulla tie..." - mutta onko asia todella näin? Kenties teitä on jopa useita? Laajasti ottaen näin toki täytyy olla, mutta puhumme tässä ajattelusta, joka yhä täyttää metafysiikalle asetettua tehtävää. Kuinka tässä yrityksessä sitten on onnistuttu - edellyttäen, että siihen on jo ryhdytty? Toisin sanoen: missä määrin sen-ja-sen (epämetafyysisen) ajattelijan on onnistunut kirjoittaa tiensä ulos metafysiikasta. Tässä toki voimme tehdä valinnan usean eri ajattelijan joukosta.

Kuten edellä, myös tämän tehtävän ala on hyvin laaja, teimmepä valinnan miten tahansa, ja kunkin yrityksen on silloinkin alettava joko osista, jotka eivät artikuloi kokonaisuutta - tai sitten kokonaisuudesta, joka ei vielä artikuloi osia. Nämä yritykset voivat kuitenkin myös toisistaan riippumatta selventää ajatuksiamme metafysiikan luonteesta.

Tässä mielessä seuraavat kolme kysymystä ovat sallittuja:

Ensiksi - jos otaksumme, että Martin Heideggerin kirjoituksissa metafysiikan ylittämisestä tuli nimenomainen tehtävä, missä määrin esseessä “Einleitung zu ’Was ist Metaphysik?’“ esiintyvä ilmaus "olemisen totuus" ilmaisee tai ei ilmaise kirjoittajan sitoumusta metafysiikkaan?

Toiseksi - jos William Jamesin Pragmatismi-luentoihin sisältyvää terveen ymmärryksen käsitteiden genealogista tarkastelua voidaan pitää yhtenä vastauksena kysymykseen kuvailun käsitteistöstä (ja siten metafysiikasta) luopumisen mahdollisuudesta - missä määrin tämä tarkastelu tapahtuu yhä 'aistimusten virran' käsitteen epägenealogisen, luovuttamattoman tulkinnan sisällä?

Kolmanneksi - missä määrin metafysiikan ylittämisen ensisijainen ilmaus Ludwig Wittgensteinin myöhäisissä kirjoituksissa on kuvan (ajatuksen) sijasta tyyli (muoto)?

--

(Katkelma nimettömästä kirjoitelmasta, joka muodostaa aiemmassa merkinnässäni mainitun 'esitelmän' ensimmäisen kolmanneksen. Alkuperäisessä yhteydessä, se on, seminaarissa, jossa esitelmä luettiin, kirjoitelmaan viitattiin provisorisesti nimellä "Esitelmä metafysiikasta: eräs johdatelma kysymykseen metafysiikan ylittämisestä tekstissä".)